Neljän metrin pituiset puut nostettiin vedestä hevoskierron avulla vielä viimeisenäkin työpäivänä kesällä 1964. Alkuvuosina käytössä oli puinen väkipyörä, jota väännettiin miesvoimin.
Hiomapuita säilytettiin nostolta tehtaalle kulkevan radan varressa. Puuvaunuja työnnettiin tehtaaseen miesvoimin ja vasta 1920-luvulla avuksi otettiin hevonen. Puuhiomossa puut katkaistiin sirkkelillä, kuorittiin koneella puhtaiksi ja siirrettiin hiomakoneille.
Verlassa hiokemassaa valmistettiin mekaanisesti, hiertämällä puuta hiomakiveä vasten. Yhdellä koneella hiottiin noin 15 kuutiota puuta vuorokaudessa. Hiomakoneet sijoitettiin tehtaan yläkertaan ja hioke eteni veden mukana tikkuseulan ja lajittelijoiden kautta alakerrassa oleville kokoojakoneille.
Valmis hioke johdettiin alakerran kahdeksaan kokoojakoneeseen, jotka valmistivat 70 x 100cm suuruisia arkkeja. Samalla koneella voitiin tehdä sekä ohuempaa että paksumpaa laatua tilauksesta riippuen.
Kokoojakonesalissa tapahtui varsinainen pahviarkkien ja myyntihiokearkkien valmistus. Menetelmä oli jokseenkin sama, mutta myyntiin tarkoitettu märkä hiokemassa jätettiin kosteaksi ja pakattiin sellaisenaan paaleihin. Pahviarkkien valmistuksessa sen sijaan oli useampia vaiheita. Pahvia sanottiin käsipahviksi, koska ihmiskädet koskettelivat arkkeja 14:ssä eri vaiheessa.
Masiinatyttöjen tehtävä oli märän pahvirainan katkaisu ja irrottaminen kokoojakoneen pyörivältä telalta. Kun haluttu paksuus koneella saavutettiin, alkoi koneen sivulla oleva metallinen kello kilistä. Tämä oli koneen käyttäjälle merkki siitä, että pahvi oli nopeasti irrotettava silinterin pinnalta. Irrotus tapahtui teroitetulla katajakepillä eli leipärassilla.
Painavat arkkiniput siirrettiin salin perälle puristimeen, jossa arkeista poistettiin liika vesi. Tämän jälkeen arkit olivat valmiita siirrettäväksi kuivaamoon, joka oli erillinen rakennus pahvitehtaan vieressä.
Naistyöntekijät ripustivat kosteat arkit yksitellen pahvikuivaamoon kuivumaan ja kasasivat sitten kuivuneet arkit. Kuivaamossa pahviarkit kuivuivat viimeistelyä varten runsaassa kolmessa vuorokaudessa. Arkkeja kuivattaessa lämpötila nousi jopa 75 asteeseen. Vaikka työskentelyn aikana lämmitys ei ollut päällä, kuivaamo oli lämmin työpaikka.
Tehtaalla oli myös ilmakuivatuksella toimiva kesäkuivaamo, puinen latomainen rakennus, joka tehtiin lämmityskustannusten vuoksi. Koska seinät oli laudoitettu harvaan, ulkoilma kuivatti ohuemmat pahvilaadut aurinkoisella säällä muutamassa viikossa. Kesäkuivaamo oli toiseen kuivaamoon verrattuna viileä ja miellyttävä työpaikka, ja sitä kutsuttiinkin huvilaksi.
Pahvien jälkikäsittelyssä jokainen arkki tarkastettiin, punnittiin ja lajiteltiin erikseen. Punnituksessa arkit saivat ns. hienousnumeron, joka ilmoitti kuinka monta arkkia meni 50 kiloon. Yleensä tehdas toivoi tilattavan numeroita 50:stä 120:een, mutta teki tarvittaessa myös paksumpia ja ohuempia laatuja aina 30:stä 300:aan saakka. Työ oli tarkkaa, eikä aivan kevyttäkään, sillä suurin osa arkeista painoi puolesta kilosta kiloon.
Asiakkaan toiveesta arkkien reunat leikattiin siisteiksi giljotiinilla ja arkit kiillotettiin kiillotuskoneilla. Ennen kiillotusta pahvit puhdistettiin veitsellä puunpalasista. Kun arkki laskettiin höyryllä lämmitettyjen kiillotuskoneen silintereiden välistä, sen pinta tiivistyi ja sai hieman kiiltoa.
Viimeinen työvaihe oli arkkien pakkaus. Tavallisimmin tehtiin 200 kilon paaleja. Tehtaalta pahvikollit vietiin aluksi hevosella ja 1920-luvulta lähtien kuorma-autolla läheiselle Selänpään rautatieasemalle. Vientipahvi kulki rautateitse Kotkan satamaan. Parhaimmillaan Verlan tehtaan laadukasta pahvia vietiin noin 30 maahan. Vuoteen 1918 saakka tehtaan päämarkkinat olivat Venäjällä. Sen jälkeen pahvia vietiin Eurooppaan ja jopa Amerikkaan saakka.
Verlan puupahvista valmistettiin erilaisia pakkauksia, kuten tupakka-askeja, makeisrasioita ja kenkälaatikoita. Tärkeimpiä tilaajia kotelotehtaiden lisäksi olivat kirjansitomot.